Olen nyt nelisen vuotta pukenut lapsiani. Nyt he jo saavat itse haalarit ja pipot päälle, kengätkin useimmiten, mutta ne hanskat!
Ensin ne oli ihania vauvan tumppuja, joilla ne pikku nykerökädet sai lämpöiseen kätkettyä. Vuoden päästä toisen lapsen kohdalla pystyin vielä hellyydellä hänellekin tumput laittamaan ja leperrellen hihansuut käärimään lämmikkeeksi.
Sitten asteittain vaihdettiin rukkasiin ja viimeiset vuodet olen hokenut peukkua! Että olen kyllästynyt sanomaan PEUKKU! Kaksi lasta, neljä peukaloa ja vähintään kaksi kertaa päivässä ulos Suomen vuodenajoissa. ”Peukku, peukku, peUKKU, PEUKKU!!!!!” Peukkua toppahanskassa, peukkua lapasessa, peukku välikausirukkasessa ja peukkua kurahanskassa. En edes viitsi yrittää laskea montako kertaa olen näiden vuosien aikana peukkua hokenut!
Eräänä päivänä tajusin, että molemmat lapset saa peukalonsa paikalleen ilman käskemistä! Siis Wau! Nytkö jo? Kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Hetkellinen autuus ja heti sen perään välittömästi tyhjyyden tunne, että nyt tämä vaihe sitten päättyi. Vuodatin pienen kyyneleen ja näin kun kaikki ne hetket eteisessä vilisivät silmissäni.
Kunnes tulee SORMIKKAAT!!! Kaksi lasta, neljä kättä ja molemmilla jokaisessa viisi sormea! ”Oi luoja, ota minut jo pois täältä!!!” Tule jo kesä, tule pian ja lämpöisenä!”
Näin jälkeenpäin kirjoitettuna tämä pukeminen ei tunnu sen arvoiselta, että kannatti hermostua ja huutaa ”nyt se perkeleen peukku!”, mutta sillä hetkellä se tuntui tilanteeseen tarpeelliselta.
