Teksti: Anna-Leena
Ahdistaa. Kyyneleet polttavat silmissä ja kurkussa tuntuu pala. Tuijotat lattialla iloisesti leikkivää vauvaa. Haluaisit hymyillä ja iloita lapsesta, mutta pää lyö tyhjää eikä mikään tunnu miltään. Tekee mieli haudata kasvot tyynyyn ja huutaa. Mennä nukkumaan ja unohtaa vauva edes hetkeksi. Millainen vanhempi oikein olen, kun tunnen näin?
Raskauden jälkeisestä masennuksesta puhutaan edelleen vähän. Se hävettää ja siitä vaietaan. Puhutaan vauvakuplasta, rakkaudesta ja siitä onnesta, jonka uusi arki tuo tullessaan. Puhutaan siitä, kuinka olo on vauvan syntymän jälkeen vihdoin kokonainen. Puhutaan maagisesta yhteydestä, joka valtaa vanhemman lapsen syödessä rintaa. Vanhempi lukee, kuuntelee ja tekee muistiinpanoja. Hän valmistautuu henkisesti tähän taianomaiseen tunteeseen, joka hänet tulee pian valtaamaan.
Vanhempi kotiutuu sairaalasta ja katsoo itseään eteisen peilistä. Turvonnut vatsa pilkistää paidan alta. Valtava vaippa hiertää pikkuhousuissa. Tikkejä kiristää ja rintoja pakottaa. Vauva nukkuu hiljaa turvakaukalossaan. Sitä katsellessa tulee itku. ”Onko tuo muka minun? Mikä minussa on vikana, kun en tuntenut jääväni rakkauden hyökyaallon alle heti synnytyksen jälkeen? Missä on se maaginen tunne, josta kaikki puhuvat?”.
Raskausaikana mielessä pyörivät kaikki ne aktiviteetit, joihin aiot osallistua vauvan synnyttyä. Reippaat vaunulenkit raikkaassa ilmassa äitiystävien kanssa. Ainakin vauvajumppa ja vauvauinti ja ehkä vielä muskari? Kun vauva syntyy, mikään ei yhtäkkiä tunnukaan miltään. Ei huvita. Ei jaksa. Tekee mieli olla yksin ja itkeä. Pettymys ja syyllisyys valtaavat mielen. Eikö tämän pitänyt olla elämäni onnellisinta aikaa?
Vähitellen päähän hiipii ajatus. Et uskalla sanoa sitä ääneen, sillä pelkkä ajatuskin tuntuu väärältä. Ääni pääsi sisällä kummittelee, eikä jätä sinua rauhaan. Se hymyilee sinulle ivallisesti ja kuiskaa “Et taida sittenkään olla valmis tähän? Mitä sinä oikein valitat? Kaikki muutkin jaksavat ja pystyvät!”.
Todellisuus iskee
Syyllisyys varjostaa masentunutta vanhempaa. “Kuinka voin olla näin kiittämätön? Olen saanut sen, mitä olen aina halunnut, mutta en siltikään ole onnellinen.” Tästä syystä myös kynnys pyytää apua on suuri. “Entä jos he ajattelevat, että en pysty huolehtimaan lapsestani ja hänet viedään minulta pois?”. Jopa omat ajatukset saattavat hävettää.
Vanhemmuuteen liittyvät myytit ovat omiaan lisäämään paineita ja huonoa omaatuntoa. Vaikka moni leijaileekin synnytyksen jälkeen vaaleanpunaisessa vauvakuplassa, on tärkeää puhua avoimesti myös muunlaisista tunteista. Se ei tarkoita sitä, etteikö omasta lapsesta saisi iloita ääneen. Se ei tarkoita sitä, että olisi tarkoituksella keksittävä negatiivisia asioita vanhemmuudesta.
Se tarkoittaa sitä, että on tärkeää tukea niitä vanhempia, jotka syystä tai toisesta voivat huonosti. Se tarkoittaa sitä, että masennusta ei vähätellä pyytämällä vanhempia piristymään. Se tarkoittaa sitä, että ei kohoteta olkia ja tokaista ”Itsepähän lapsesi teit.” Se tarkoittaa sitä, että kohdataan toiset vanhemmat lempeästi.
Muista, että masennus ei katso aikaa eikä paikkaa. Se on sairaus, joka saattaa iskeä silloin, kun kuvittelit eläväsi elämäsi onnellisinta aikaa. Kun sait vihdoin sen, mistä olit haaveillut. Muista, että masennus ei ole sinun vikasi.
