Teksti:Anna-Leena
“Tärkeintä on, että lapseni tekee sellaista työtä, mistä tykkää”, vakuuttelevat vanhemmat toisilleen ja itselleen. Kun lapsi ilmoittaa haluavansa olla taidemaalari, vanhemmat naureskelevat. “Eihän sellaisella elä! Parempi kuitenkin miettiä jotain ihan oikeeta ammattia!”.
“Älä kuuntele muita ja ole oma itsesi!”, vanhemmat opastavat lastansa, kun tämä on pieni. On helppoa rohkaista lasta olemaan oma itsensä, kun päätökset liittyvät lähinnä siihen, käyttääkö lapsi viikkorahansa karkkipussiin vai jäätelöön. Mutta lapsi kasvaa ja tulee hetki, jolloin päätösten hyväksyminen on vaikeampaa.
Lapsesta kasvaa aikuinen, joka yhtenä päivänä ilmoittaa, ettei halua perustaa perhettä. ”Sitä kutsutaan vapaaehtoiseksi lapsettomuudeksi”, lapsi kertoo vanhemmilleen. Vanhemmat huokaavat pettyneinä. “No kukas meistä sitten tekee ukkeja ja mummeja? Kyllähän lapset tuovat sellaista iloa elämään, että ei sellaista kannata menettää! Mietihän nyt kuitenkin vielä.”
Toisessa perheessä lapsi on päättänyt irtisanoutua vakituisesta työpaikastaan ja jäädä kotiin hoitamaan lapsia. “Meille tulee vauva!”, hän ilmoittaa vanhemmilleen onnellisena. “No ohhoh, taasko? Noin monta lasta peräkkäin! Ettehän te kerkeä muuta tekemään kuin vaippoja vaihtamaan”, vastaavat vanhemmat. “Ihan teidän parastahan me tietysti ajatellaan”, he lisäävät, koska eihän heidän tarkoituksena tietenkään ole pahoittaa kenenkään mieltä. Kunhan vain haluavat kertoa mielipiteensä ääneen.
Lapsen pettymys, suru, huoli ja erehtymiset tuntuvat melkein pahemmalta kuin omat. Tekisi mieli suojella lasta kaikelta ja kääriä hänet pumpuliin. Jokainen toivoo lapselleen onnea, terveyttä, rakkautta, menestystä, taloudellista riippumattomuutta. Jokainen toivoo, että oma lapsi on onnellinen. Mutta vanhemman tehtävä ei ole päättää lapsen puolesta sitä, mikä hänet tekee onnelliseksi.
Lapsen onni ei aina löydy samasta paikasta, kuin vanhemman. Lapsi ei välttämättä innostu ammatista, jota vanhempi on intohimoisesti harjoittanut koko ikänsä. Lapsi ei välttämättä halua vanhempiensa tapaan asua keskellä suurkaupungin vilskettä ja päättää muuttaa maalle ”keskelle ei mitään”. Lapsi ei välttämättä halua perustaa perhettä, tai käyttää rahojansa asuntosijoittamiseen. Lapsi ei välttämättä halua isoja kirkkohäitä tai ehkä hän haluaakin. Ehkä hän käyttääkin rahansa viimeistä senttiä myöten kermakakkua muistuttavaan häämekkoon. Tai päättää käyttää vanhempiensa hänelle säästämät rahat matkusteluun.
Jokainen vanhempi lupaa olla oman lapsensa tukena. Tukea lapsen päätöksiä ja valintoja. Mutta kuinka helposti tuleekaan vahingossa arvosteltua ja kyseenalaistettua. Kuinka vaikeaa onkaan olla sekoittamatta omia kokemuksia, mielipiteitä ja toiveita lapsen toiveisiin. Kuinka vaikeaa onkaan ymmärtää, että lapsen täytyy itse oppia, tehdä virheitä, kokeilla, pettyä ja aloittaa alusta. Kuinka vaikeaa onkaan olla sanomatta, että älä tee noin, koska tulet vielä katumaan. Tekisi mieli sanoa, että tuolle polulle ei kannata lähteä, siellä ei odota kuin umpikuja.
Mutta ei voi, eikä pidä. Täytyy antaa lapsen löytää oma polkunsa, sillä kuka tietää? Ehkä lapsi löytääkin umpikujan päästä oven, joka johtaa hänet omalle polulleen.
