Uskonto tuo parhaimmillaan perheen elämään hyviä arvoja ja antavat kaikille perheenjäsenille turvaa. Pahimmillaan se voi aiheuttaa pelkotiloja lapselle ja tehdä vanhemmista näköalattomia ja suvaitsemattomia.
Mielestäni erilaisia uskontoja harjoittavien tulisi olla äärimmäisen varovaisia sen suhteen, millaisista asioista puhuvat lapselleen missäkin iässä, sekä millaisiin uskonnollisiin tilaisuuksiin heitä vievät. Murrosikä voi tuoda muutoksen lapsen uskontoon suhtautumisessa, jota vanhemmat eivät hyväksy. Jotkut vanhemmat jopa katkaisevat välit lapseensa, mikäli tämä eroaa uskonnosta.
Suurin osa uskovaisista vanhemmista nimittäin olettavat, että lasten tulee myös ehdottomasti harjoittaa heidän valitsemaansa uskontoa. Usein niin käykin, koska lapsi ei muusta tiedä ja on kasvanut uskoon lapsuudestaan lähtien. Uskonnosta luopuva saattaa jäädä aivan yksin, hylättyään uskon.
Pelkäsin joutuvani helvettiin
Vanhempani olivat ”herätyksen” kokeneita kristittyjä, jotka tulivat uskoon vaikeassa elämäntilanteessa. Silloin he turvautuivat Jumalaan: isäni on entinen alkoholisti ja äitini oli uupunut pienten lasten kanssa.
He liittyivät erääseen herätysliikkeeseen, jossa uskottiin, että ilman henkilökohtaista uskoa, ihminen joutuisi helvettiin eli ikuiseen kadotukseen. Helvetin ajateltiin olevan paikka, missä asui kaikki maailman pahuus ja itse saatana. Siellä olisi ikuinen kidutus ja kärsimys.
Olin 8-vuotias, kun aloin pelkäämään joutuvani tuonne hirveään paikkaan eli helvettiin. Itkin illalla, koska en saanut unta tuon pelon takia. Mielestäni lapselle ei edes pitäisi kertoa tuollaisia asioita.
Isäni ratkaisu asiaan oli, että minä olin siinä iässä, jolloin ymmärrykseni olisi riittävällä tasolla ja minun tulisi tehdä oma henkilökohtainen uskon ratkaisu. Niinpä rukoilimme minulle synninpäästöä. Isäni neuvoi, että minun tulisi tunnustaa uskoni julkisesti, enkä saisi kieltää sitä koulussa.
Minua alettiin kiusata koulussa uskoni tähden, koska siihen liittyi monia sääntöjä. En saanut muun muassa syödä verilettuja. Toin melko rohkeasti uskoani esille ja saatoin välitunnilla lukea raamattua. Se kirja on melkoisen hurjaa luettavaa lapselle, etenkin Vanha Testamentti.
Uskosta luopuminen
Lapsena meillä pidettiin lähes itsestäänselvyytenä, että kaikkien lasten tuli uskoa Jumalaan, harjoittaa uskontoa ja osallistua seurakunnan toimintaan. Minut se imaisi mukaansa todella vahvasti. Toisilla sisaruksilla vähän hillitymmin.
24-vuotiaana uskalsin vasta ensimmäisen kerran kyseenalaistaa uskontoni ja saamani mallin sekä seurakuntien ja raamatun opetukset. Siitä alkoi pitkä ja tuskallinen matka kohti uskosta luopumista.
Jälkikäteen olen kritisoinut kovasti vanhempieni kasvatusta. Mielestäni lapselle ei pitäisi opettaa mitään uskontoja, vaan antaa heidän tutustua niihin vasta aikaisintaan murrosiässä. Paatoksellisten ja hurjien saarnojen kuunteleminen ja raamatun monet opetukset eivät kuulu lapselle. Lapsen ei pitäisi kuulla ristiinnaulitsemisesta, helvetistä ja niin edelleen. Toivoisin herkkyyttä asian suhteen.
