Lehdistä saa välillä lukea, kuinka taas jossain päin Suomea koira on hyökännyt joko toisen koiran tai jopa lapsen kimppuun. Aina näitä lukiessa mieleen nousee kiukku sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ylimielisesti pitävät koiraansa vapaana mahdollistaen sen, että se pääsee puremaan vaikkapa juuri lasta tai toista koiraa.
Itse pienen koiran omistajana väistän aina erityisesti tietynlaisia koiranulkoiluttajia. Esimerkiksi humalaiset koiranulkoiluttajat kierrän poikkeuksetta kaukaa. Nämä ovat siis henkilöitä, joista näkee jo kauas, että koira saattaa hetkenä minä hyvänsä tempautua irti haparoivista käsistä. Jos ihminen kulkee siksakkia ison koiran kanssa kohti, usein käännyn ympäri ja suuntaan pienen koirani kanssa toisaalle. Miksi ottaa turha riski, jos toinenkin reitti on mahdollinen? Pienen koiran hengenlähtöön saattaa pahimmassa tapauksessa riittää isomman koiran yksi ainoa puraisu.
Toinen koiranulkoiluttajatyyppi, jota poikkeuksetta väistän, on henkilöt, jotka pitävät koiraansa vapaana välittämättä tuon taivaallista järjestyssäännöistä. Luottamus on näillä henkilöillä joskus jopa liikuttavan kova siihen, että oma koira on täydellisessä hallinnassa. Tässä autuaassa uskossa pysytään aina siihen hetkeen asti, jolloin Murre ei “ensimmäistä kertaa koskaan” tulekaan luokse kutsusta, vaan ryntää suuna päänä kaukana näkyvän pikkukoiran kimppuun. Lähes jokaisen vapaana olleen hyökkääjäkoiran omistaja sanoo, että koira ei ole koskaan aiemmin tehnyt sellaista.
Kolmas väistettävä ihmistyyppi on “meidän koira ei ikinä pure”- ihollepyrkijät. Tämä ihmistyyppi kokee jostain syystä suurta halua päästää koiransa aivan toisen koiran iholle, nenä kiinni toisen nenään, siltikin vaikka toisen koiran omistaja yrittää kohteliaasti kertoa, että he eivät nyt moikkaile muita koiria ja että siihen on syynsä. Tavallaan tämä ihmistyyppi on samankaltainen koiraansa vapaana pitävien henkilöiden kanssa. Molemmissa on kyse ihmisestä, joka ylimielisyydessään kuvittelee hallitsevansa tilanteen sataprosenttisella varmuudella, eikä anna virhearvion tapahtumiselle edes yhden promillen mahdollisuutta. Sanonta “kuuluisat viimeiset sanat” ei tälle porukalle selvästikään ole tuttu.
Neljäs tapaus, jota väistän aina, on omassa pihassaan 20 cm “korkean” aidan takana raivoisasti haukkuva iso koira. Omistajaa ei usein näy missään, eikä ole kovin todennäköistä, että hän ehtisi kampeamaan itsensä ulos talostaan ajoissa pelastamaan tilannetta, jos hänen “superkiltti” koiransa yllättäen hyppää aidan ylitse ja suoraan kimppuun. Tällaisessa tilanteessa käännytään pienen koirani kanssa yleensä takaisin tulosuuntaan ja etsitään toinen reitti kyseisen talon ympäri. Pari kertaa on tällaisessa tilanteessa koira todella hypännyt aidan ylitse ja rynnännyt luokse. Onneksi noissa tilanteissa olen onnistunut saamaan koiran pysähtymään huutamalla sille tiukasti. Jos koira on riittävän rohkea, tämä ei välttämättä aina onnistu. Turha siksi ottaa riski, kun kiertotie on aina mahdollinen.
Oletko sinä joutunut vastaaviin tilanteisiin oman koirasi tai lapsesi kanssa ulkoillessa?
