Kun katsomme ympärillemme käy nopeasti selväksi, että maailma tarvitsee enemmän hyviä ihmisiä. Vanhemmat varmasti tekevät parhaansa, jotta lapsesta kasvaisi tällainen ihminen. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo. Millaisia ominaisuuksia hyvällä ihmisellä pitäisi olla?
Jos vanhemmilta kysyy, millaiseksi aikuiseksi he haluaisivat lapsensa kasvavan, monet sanovat toivovansa, että heidän lapsestaan tulisi “hyvä ihminen”. Mitkä ovat tärkeimmät tekijät “hyvän ihmisen” kasvattamisessa ja millainen “hyvä ihminen” oikeastaan on?
Toisten huomioonottaminen tulee usein ensimmäisenä mieleen, kun alkaa miettiä “hyvän ihmisen reseptiä”. Esimerkiksi jos näkee ratikassa tai junassa vanhan ihmisen seisomassa, “hyvälle ihmiselle” ajattelisi ehkä luonnostaan tulevan mieleen, että hän haluaa antaa paikkansa horjuvalle vanhukselle. Tänä päivänä kuitenkin ratikoissa näkee hyvinkin vanhojen ihmisten usein seisovan, kun heidän vieressään istuu kännykällä pelaamassa teini-ikäinen nuori, tai sitten salkkuaan puristava siististi pukeutunut aikuinen. Tällaisissa tapauksissa sitä miettii, onko syy siihen, että mummolle tai papalle ei tarjota paikkaa kenties se, että ei haluta tarjota, vai se, että ei yksinkertaisesti tule mieleen tarjota.
Jotenkin ehkä veikkaisin jälkimmäistä. Harvoin ihminen tekee tietoisen päätöksen olla välinpitämätön tai jopa suoranaisen ilkeä. Hyvin usein kyse on siitä, että ihminen ei vain yksinkertaisesti ole tajunnut, että hän voisi toimia avuliaasti. Hän ei kenties näe, että vieressä seisoo joku, jolle voisi antaa paikan, koska on niin keskittynyt omiin asioihinsa. Eli ehkä kyse ei olekaan siitä, että pitäisi tehokkaammin opettaa lapselle mikä on “hyvää” ja mikä “pahaa”, vaan pikemminkin siitä, että pitäisi opettaa lasta tarkkailemaan ympäristöään paremmin?
Lapset monesti oppivat tiettyjä arvoja esimerkiksi lastensaduista. Lapsille suunnatuissa kirjoissa ja televisiosarjoissa yleensä hyvä ja paha on eroteltu toisistaan mustavalkoisesti, eikä lapsen ole vaikeaa tietää, kummasta milloinkin on kyse. Ongelma ei ehkä siis olekaan siinä, etteivät lapset tai aikuiset tietäisi, mikä on hyvää ja mikä on pahaa, vaan siinä, että ei huomata tilaisuuksia, joissa olisi mahdollista pienillä teoilla vaikuttaa positiivisesti ympäristöönsä?
Jos vanhemmalla on tavoite opettaa lapsensa “hyväksi ihmiseksi”, kenties painopistettä kannattaisi siirtää siihen suuntaan, että opettaa lapselleen kyvyn nähdä tilanteet, joissa on mahdollista toimia hyvällä tavalla? Tuskin kaikki ratikassa vanhusta seisottavat nuoret ja aikuiset ovat jollakin perustavalla tavalla huonompia ihmisiä kuin muut. Kenties he ovat vain ajattelemattomia?
Mitä mieltä sinä olet? Olisiko mahdollista opettaa lapsille hyvään ja pahaan liittyvien perusasioiden lisäksi myös taitoa kulkea ratikassa, tai maailmassa yleensä, silmät enemmän auki?
