Moni tuulettaa syksyn tullen koulujen alkamista ja päiväkotien aukeamista, jotta elämään saadaan taas normaali rytmi. Kun lapset ovat muualla hoidettavana, jää itselle enemmän toipumisaikaa vai jääkö? Vaikka itsekin tavallaan odotin arkea, niin lomaa tuli ikävä jo ensimmäisten arkipäivien jälkeen.
Kun perheen molemmat aikuiset käyvät kokopäivätöissä kodin ulkopuolella ja työskentelevät terveydenhuoltoalalla, kuten meidän perheessä, ei mahdollisuutta etätöihin ole, eikä työajoista pysty juurikaan neuvottelemaan. Joustoja hoitoalalla on kovin vähän. Töissä on jatkuva kiire ja työvoimapula. Toisinaan työvuoroa joutuu jatkamaan, jollei halua jättää kollegoita pulaan. Työpäivän lisäksi myös työmatka vie aikaa. Toisinaan pääsemme omalla autolla puolison kanssa samaa matkaa, mutta pahimmillaan istun kolme tuntia päivässä bussissa, kun bussivuorot eivät sovi omiin työvuoroihini.
Lasten lukujärjestyksillä on yllättävän iso merkitys meidänkin perheen arkeen. Yläkoulua käyvä esikoisemme menee joka aamu kahdeksaksi kouluun, ja koulupäivät ovat yllättävän pitkiä. Alakoululaisemme taas pääsee useana päivänä koulusta jo klo 12. Olimme suunnitelleet, ettei hän enää menisi iltapäiväkerhoon, eikä hän itsekään sinne halunnut. Totesimme kuitenkin, että monen tunnin yksinolo ei näin pienelle koululaiselle ole hyvä juttu. Onneksi on iltapäiväkerho.
Herään itse useimmiten töihin jo viiden jälkeen. Ajatus kahdeksan tunnin yöunista arkena on utopistinen. Kun tulemme kotiin neljän tai viiden maissa, toisinaan paljon myöhemmin, alkaa ruoanlaitto. Vaikka syömme usein samaa ruokaa peräkkäisinä päivinä, palaa ruoanlaittoon ja ruokailuun kuitenkin oma aikansa. Ruokailun jälkeen pitäisi vielä siivota keittiö, hoitaa tiskit ja pyykit, tarkistaa läksyt, lukea Wilma-viestit, katsoa seuraavan päivän eväät töihin ja tarkistaa, onko seuraavalle päivälle mitään erityistä tiedossa.
Arkena on myös lasten harrastuksia. Lisäksi pitäisi ulkoilla. Pitäisi myös käydä itse salilla, ulkoilemassa, harrastamassa, parantaa maailmaa, viettää parisuhdeaikaa, sopia leikkitreffejä ja vaikka mitä. Ja seitsemältä pitäisi olla jo johtamassa iltatoimia. En osaa edes kuvitella, miten tämä homma pysyy kasassa yhden vanhemman perheessä tai suurperheessä. Meilläkin riittää tekemistä.
Jännästi sitä kuitenkin on oppinut sukkuloimaan arjen kiireessä. Lapset kasvavat ja oppivat omatoimisimmiksi. Ongelmat eivät tosin pienene, ne suurenevat. Arjesta oppii karsimaan pois turhat asiat. Itse en harrasta mitään ulkoilun lisäksi, enkä osallistu esimerkiksi vanhempaintoimikunnan toimintaan. Lapsemme eivät myöskään harrasta kuin parina päivänä viikossa. Yritämme ennakoida ja tehdä joka päivä jonkin pienen kotihomman. Viikonloppuisin sitten paikkaillaan sitä, mitä arkena ei ehditty.
Liian harvoin me aikuiset ehdimme kysellä toisiltamme, miten päivä sujui. Lapsia yritän huomioida olemalla läsnä ja kyselemällä, mitä koulussa tapahtui ja onko jotakin sydämellä. Yritän myös opetella menemään ajoissa nukkumaan. Väsyneenä, aivosumussa asiat tuntuvat entistä haastavimmilta.
Koen olevani supernainen. Minulla on usein monta rautaa tulessa ja pystyn pitämään langat käsissäni, enkä tarvitse kovin paljon unta. Silti huomaan liian usein unohtaneeni asioita, hukanneeni kännykkäni tai silmälasini. Ajatukseni katkeaa, enkä jaksa lähteä lenkille, vaikka se tekisi hyvää. Arki on kautta aikojen ollut uuvuttavaa, mutta pienillä jutuilla arjestakin voi tehdä hitusen kevyempää. Arki on välillä aikamoista selviytymistä ja kaikkea muuta kuin ihanaa.
Koetko sinä arkesi uuvuttavana vai ihanana?
Sinua saattaisi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit:
”Mitään ihmeempää en ole tänään tehnyt” – Kotiäidin arkipäivä numeroina
