Elän kirjaimellisesti tällä hetkellä ruuhkavuosia, sirkus-show’ta. Kalenteri on täynnä mustetta. On syntymäpäiviä, vasukeskusteluita, wilma-viestejä, koulutehtäviä sekä harrastuksia. Mikä pahinta, ennen niin terävä pääni huutaa tyhjyyttä. Ei varmasti päivääkään, etten unohtaisi jotain oleellista. Mistä nämä kaikki unohdukset, tavaroiden häviämiset ja hieman nolotkin hetket johtuvat? Suurin osa johtuu kahdeksasta hyvin antoisasta mutta myöskin rankasta vuodesta, äidiksi tulemisesta.
On mielenkiintoista huomata, että vaikka kuinka siinä kalenterissa on sitä mustetta niin se ei välttämättä tarkoita, että niistä merkinnöistä jotain muistaisi. Muistelen kaiholla niitä aikoja, kun esimerkiksi lenkkitreffejä ystävien kanssa ei tarvinnut kirjoittaa kalenteriin, ei ainakaan sen takia että voisin ne unohtaa.
Puhua en ole osannut enää moneen vuoteen, sanat menevät sekaisin ja usein tuntuukin, että minun kanssani keskustelevat pääsevät pelaamaan Aliasta hyvinkin usein.
Olen myös oppinut, että minne tahansa lähtöä ennen on hyvä tarkistaa, että kaikki lapset ovat mukana matkassa, on myöskin hyvin oleellista vahvistaa tämä tieto vielä matkan aikana joltakin matkassa varmasti olevalta lapselta, saattaa vaikka hävitä kesken matkan.
Milloin olen unohtanut viedä lapsen aamulla päiväkotiin ja huristanut vaan reteesti päiväkodin ohi, edelleenkin se lapsi kyydissä “äiti, enks mä meekkään tänään päiväkotiin?” Milloin olen varta vasten mennyt pakettiautomaatille hakemaan postipakettia ja poistuttuani sieltä minulla ei edelleenkään ole sitä pakettia kädessäni.
Olen myös huomannut, miten ehdottoman tärkeää kaupassa asioidessaan ja maksettuaan ostoksensa on pakata myöskin ne ostokset kassiin, ja mikä vielä tärkeämpää ottaa ne mukaan. Valehtelisin jos väittäisin ettei minulle olisi käynyt niin. Ai että, varsinkin mieheni sai päivän mehevät naurut! Minua taasen hävetti niin paljon, että laitoin sen nauravan miehen hakemaan ne ostokset kotiin sieltä kaupasta missä ne henkilökunnan toimesta pakattuna miestäni odotti. Ja ei, näin ei ole käynyt minulle kerran vaan kaksi kertaa. Toisella kertaa tajusin onneksi virheeni vain muutaman askeleen käveltyäni.
Kerran jos toisenkin naapuri on moikannut pihalla ihmeen ujosti, vältellen…sisälle tultuani olen huomannut paitani olevan sepposen selällään imetyksen jäljiltä. Hävetti ihan vähän. Olen myös monesti polttanut perunat sun muut “ei niin helposti palavat ruuat” pohjaan. Kerran tajusin, että riisi porisi liedellä koko aamun ulkoilujen ajan. Siinä olisi Usain Boltkin jäänyt kakkoseksi, kun tajusin järkyttävän mokan.
Mutta hei! Enhän minä onneksi ole yksin näiden kömmähdyksien kanssa, enhän? Uskon että miljoonat äidit ja isät ympäri maailmaa kokevat aivan samaa joka päivä, se on lohduttava ajatus. Ehkä jonakin päivänä olen taas terävä “vanha” itseni. Toivossa on ainakin hyvä elää.
Illan tultua talo hiljenee, kulautan magnesiumintabletin suuhun, jalkoja särkee, painan pääni tyynyyn ja huokaisen. Käyn vielä kerran seuraavan päivän tapahtumat päässäni läpi. Kuka menee minne ja monelta. Tarvitaanko mukaan kenties jotain ja niin edelleen. Hyvällä tuurilla huomenna en unohda mitään enkä varsinkaan polta yhtäkään ruokaa pohjaan. Taas yhdestä päivästä selvitty!
Oletko sinä unohtanut jotain oleelllista ruuhkavuosien hulinassa?
Sinua saattaa myös kiinnostaa:
Ruuhkavuosien pyörteissä Pohojanmaalla!
Aivan tavallinen päiväni murmelina teinin, kakkosluokkalaisen ja (t)uhmaikäisen perheessä
