Hei,
Olen Laura, eräs äiti vain ja haluan kertoa teille tarinani. Tämä on vähän hankalaa, koska tähän liittyy niin monta kiemuraa, mutta yritän parhaani. Aloitan ihan alusta. Olin 10-vuotias, kun sairastuin masennukseen. Sen jälkeen elämä on kohdellut miten milloinkin. Diagnoosit ovat vaihdelleet iän karttuessa, mutta tällä hetkellä voin oikein hyvin. Asun 9-vuotiaan tyttäreni Pihlan kanssa pienessä kaupungissa. Olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä parikymppisestä asti. Arki rullaa omalla painollaan. Päivittäin minua vaivaa kuitenkin se, että kaikki voisi olla nyt ihan erilailla.
Oli vuosi 2006. Olin 22-vuotias, kun tulin raskaaksi. Lapsen isästä minulla ei ole juuri mitään hyvää kerrottavaa. Tavattiin baarissa ja koska toivoin kovasti omaa lasta, vauva oli tervetullut. En tiedä miksi ylipäätään aloin seurustelemaan hänen kanssaan. Hän käytti päihteitä ja piti minua jollain oudolla tavalla otteessaan. Ennen raskautta hän kerran houkutteli minutkin kokeilemaan kannabista, mutta en tykännyt siitä. Päihteet eivät muutenkaan ole olleet minulle koskaan mikään ongelma. Tuo suhde oli henkisesti hyvin raskas, mutta en vaan osannut lähteä. En kai uskaltanut olla yksin ja olihan meille nyt tulossa lapsikin. Olin nuori ja tyhmä.
Raskauden takia minulta lopetettiin masennuslääkitys kokonaan. Diagnoosina oli silloin keskivaikea masennus. Tytär Vilja syntyi ja olin äärettömän onnellinen, mutta samalla aloin pelätä vauvani puolesta. Miten toista voikaan rakastaa niin paljon, ettei luota edes itseensä. Siihen, että voisi pitää huolta jostakin niin kallisarvoisesta. Pelkäsin itseäni ja omia ajatuksiani. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Pian synnytyksen jälkeen, jouduin osastohoitoon psykiatriselle osastolle. Ne osastot ovat tulleet minulle tutuiksi. Olin ollut osastohoidossa jo useita kertoja ennenkin. Minulle aloitettiin kokonaan uudenlainen masennuslääkitys. Tämä tarina voisi olla nyt kokonaan toinen, jos olisin vaatinut silloin vanhat lääkkeeni takaisin. Luotin vaan lääkäriin ja uskoin, että nämä uudet lääkkeet kyllä sopivat minulle. Miten väärässä olinkaan.
Osastolla vointini vaikutti pian kohentuneen ja yhtenä päivänä vain käskettiin kotiin aloittamaan uutta elämää vastasyntyneen tyttären kanssa. Vauvaa ei annettu päihdetaustaisen isän hoitoon minun osastolla olon ajaksi. Vilja oli sen ajan ensikodin vauvalassa, jossa kävin häntä päivittäin katsomassa. Kotiuduttiin ja sain keskusteluaikoja tuolle osastolle, jossa olin hoidossa. Yhdellä käynnillä kerroin, että Viljan isä oli alkanut polttamaan kannabista. Heti sen keskustelun jälkeen kotiin tehtiin jonkinlainen rynnäkkö sosiaalityöntekijöiden kanssa. Keräsin äkkiä tavaramme ja lähdimme Viljan kanssa ensikodille muutamaksi päiväksi. Siellä tilanne selkiytyi ja muutin Viljan kanssa isäni luo kotipaikkakunnalleni. Koetin isäni kanssa hoitaa vauvaa, mutta se ei onnistunutkaan niin kuin olin kuvitellut. Lääkitykseni oli minulle sopimaton ja siksi tunsin jälleen suurta ahdistusta ja pelkotiloja. Jouduin jälleen osastohoitoon lähikaupungin psykiatriselle osastolle.
Viljaa en paljoa jaksanut, enkä uskaltanut tavata. Pelkotilat olivat vahvoja. Sosiaalityöntekijöiden kanssa pidettiin monta palaveria. Pyysin päästä ensikodille Viljan ja hänen isänsä kanssa. Halusin vielä yrittää saada perheemme kokoon ja uskoin myös Viljan isän päihteettömyyteen. Ensikotipaikka järjestyikin heti erääseen kaupunkiin, joka ei ollut ennestään tuttu. Opettelimme siellä uudenlaista arkea. Meille kolmelle annettiin hyvin pieni huone, eikä koko paikassa saanut yhtään omaa rauhaa. Sellaisessa paikassa ahdistukseni vain lisääntyi ja joidenkin viikkojen jälkeen minun oli vain päästävä kotiin lepäämään. Sosiaalitoimen ihmiset sanoivat, ettei takaisin ole tulemista ja että vauva joutuu sijaisperheeseen.
Jouduin taas osastolle ja monissa palavereissa päätettiin, että Vilja voisi kuitenkin jäädä isäni hoitoon ja hänen apuna kävisi perhetyöntekijä. Kunnes aivan yhtäkkiä sosiaalityöntekijät ilmoittivat, että isäni olisikin liian vanha hoitamaan vauvaa, koska heidän mukaan lapsenhoito pitäisi turvata täysi-ikäisyyteen asti. Isäni oli tuolloin 53-vuotias. Ei siis mikään ikäloppu. Minua tultiin taas tapaamaan osastolle. Muistan sen vieläkin oikein hyvin, vaikka muistikuvani tuosta ajasta ovat hatarat. Sosiaalitoimen työntekijä sanoi täsmälleen näillä sanoilla: ”Sinun äitiyttä ei olla pois viemässä. Sinun äitiyttä tullaan vain tukemaan ja tämä huostaanotto on vain väliaikainen ratkaisu.” Pari vuotta tämän jälkeen sain kuulla, että tämä ”väliaikainen” on koko ajan tarkoittanut, että korkeintaan siihen asti, kun lapsi täyttää 18 vuotta.
Elämäni suurin virhe oli, kun uskoin viranomaisten puheisiin. Minun annettiin ymmärtää, että Vilja olisi sijaisperheessä siihen asti, kunnes olen toipunut ja päässyt sairaalasta kotiin. Pelkäsin itseäni ja aloin pelätä myös isääni. Ei meistä kumpikaan pystyisi huolehtimaan rakkaasta tyttärestäni. Halusin vain Viljan turvaan meiltä molemmilta. Luotin, että sijaisperheessä tuo turva tulisi olemaan. Siellä perheessähän asui jo muita lapsia ja siellä lasten hyvinvointi on tarkoin valvottua. Laitoin siis nimeni huostaanottopaperiin. Se oli silloin muutama päivä ennen joulua, kun viiden kuukauden ikäinen Vilja luovutettiin sairaalan tiloissa kauempana asuville sijaisvanhemmille. Vihdoinkin vauvani olisi turvassa!
Syynä tähän huostaanottoon oli osaston lääkäri, joka antoi minulle skitsofreniadiagnoosin ja kertoi sosiaalityöntekijöille näillä sanoilla: ”Laura on niin huonossa kunnossa, että hänen toipumiseensa menee vuosikausia.” Mikä ennustaja hän kuvitteli olevansa. Ristiriitaista oli, että tuo sama lääkäri sanoi minun olevan täysin kykenevä tekemään lasta koskevia päätöksiä ja tästä syystä minua kuultiin huostaanottoasiassa. En niissä pelkotiloissa pystynyt todellakaan ottamaan vastuuta mistään. Miksi minulle kävi niin, että olin täysin tuon lääkärin sanojen armoilla?
Lisäksi tämä sama lääkäri teki hoitovirheen, kun asetti minulle diagnoosiksi erityisosatekijätön, myöhemmin erilaistumaton skitsofrenia. Minulle määrättiin Leponex-lääkitys. Tämä oli outoa, koska minulla ei ole koskaan ollut mitään aistiharhoja mitä skitsofrenian oireisiin kuuluu. Uskoin silti jälleen lääkäriä ja söin lääkkeeni kuten oli määrätty. Vasta vuosia myöhemmin tuo skitsofreniadiagnoosi kumottiin. Uusi lääkärini oli tästä kaikesta aivan ihmeissään. Ei ollut harhoja, joten sain diagnoosin skitsoaffektiivinen häiriö, masennusoireinen muoto. Tähänkin sairauteen liittyy tietämäni mukaan hyvin usein aistiharhat, mutta ei aina.
Muutin pois isäni luota ja olin jälleen kaupungissa, josta olin Viljan kanssa alunperin lähtenytkin. Jouduin osastohoitoon ahdistuksen ja pelkotilojen takia. Olin sairaalassa kolme kuukautta, jonka aikana sain vihdoinkin purettua tuon Leponex-lääkityksen ja vanhat lääkkeeni takaisin. Ne lääkkeet, joilla voin hyvin ennen raskautta. Pian alkoi toipuminen. Musta möykky poistui sisältäni. En enää pelännyt. Siihen ei todellakaan mennyt vuosikausia, kuten tämä aikaisempi lääkäri oli uskotellut. Tarvittiin vain sopiva lääkitys ja lääkäri, joka ymmärsi minua. Uskalsin jopa ottaa lopullisen eron Viljan isästä. Elämä alkoi jälleen hymyillä. Uskoin, että pian saan vihdoinkin Viljan kotiin, mutta toisin kävi.
Sijaisperheeseen muuton jälkeen en alkuun saanut nähdä Viljaa muutamaan kuukauteen. Sosiaalityöntekijöiden mukaan lapsen piti kiintyä sijaisperheeseen. Tästä alkoi vuosia kestänyt vääntö. Alkuun sain nähdä Viljan valvotusti tunnin kuukaudessa, sijaisäiti ja jokin sosiaalityöntekijä oli aina paikalla. Näin jatkettiin, kunnes taistelin oikeuksistani, että saisin nähdä kaksi tuntia kuukaudessa. Sen jälkeen väänsin taas sosiaalityöntekijöiden kanssa kättä siitä, että saisin nähdä tuolloin jo taaperoksi varttunutta Viljaa kolme tuntia. Kaikki nämä tapaamiset tapahtuivat sijaisperheen lähikaupungissa valvotusti. Minulla ei ole ajokorttia, joten isäni ajoi 150 kilometriä hakemaan minut kotoani, josta jatkettiin yhdessä Viljan tapaamisiin. Tämä oli tosi hankala järjestely, joten päätin muuttaa lähemmäksi Viljaa. Valvotut tapaamiset jatkuivat ja sain taistelun kautta järjestettyä tapaamiset jopa kotiini.
Sosiaalityöntekijät vaihtuivat useaan otteeseen. En aina tiennyt kuka meidän asioita hoitaa. Sijaisperheen mukaan Vilja alkoi oireilla tapaamistemme jälkeen, joten tehtiin yhteydenpidon rajoittamispäätös. Valitin tästä asiasta ja päätös kumottiin lainvastaisena. Sillä ei kuitenkaan ollut enää väliä, koska prosessi venyi ja tuo rajoittaminen oli ehtinyt jo loppua.
Jossain vaiheessa vaadin asian selvittelyä ja meille tehtiin vanhemmuuden arviointi. Haastatteluiden ja testien tulokset olivat selvät. Lapsi on vahvasti kiintynyt sijaisperheeseen, joka johtuu siitä, että on ollut niin vähän äidin kanssa tekemisissä. Kuinka Vilja olisikaan voinut kiintyä minuun, kun saimme tavata niin harvoin. Sehän olisi aivan järjenvastaista. Ylipäätään minulle ei missään vaiheessa annettu mahdollisuutta tutustua omaan lapseeni.
Vein asian oikeuteen. Vaadin, että saisin tavata tytärtäni enemmän ja pikkuhiljaa lasta kuunnellen, Vilja siirtyisi asumaan luokseni, tavaten edelleen sijaisvanhempiaan. Se olisi lapselle pehmeä siirtyminen takaisin omalle äidille. Minulla oli hyvä asianajaja, mutta se ei riittänyt. Oikeus katsoi, että lapsi on kiintynyt sijaisperheeseen, joten sijoitusta olisi jatkettava. Toissijaisesti vaadin, että oikeus velvoittaisi sosiaalitoimen vihdoinkin laatimaan suunnitelman perheenjälleenyhdistämisestä, joka täytyy lastensuojelulain mukaan aina perheelle tehdä. Oikeuden mukaan sosiaalitoimen päätöksiin ei voida puuttua. Taas isku vasten kasvojani.
Tästä eteenpäin vuodet kuluivat taistellen. Sain tavata Viljaa jo kaksi kertaa kuukaudessa. Joka toisella tapaamisella yön yli ja joka toinen kerta oli päivätapaaminen. Löysin tulevan aviomieheni ja tyttäremme Pihla syntyi. Oli vuosi 2013. Odotusaikana Viljan isän äiti otti minuun yhteyttä ja vaati saada tavata jokin aika sitten menehtyneen poikansa lasta. En ollut nähnyt Vilja isää enää vuosiin. Hän pahoinpiteli minua henkisesti ja loppuaikana oli myös fyysistä väkivaltaa. En voinut mitenkään sallia tuon julmurin suvun puuttuvan meidän elämään millään tavoin. Koin siitä suurta ahdistusta.
Sosiaalitoimen palavereissa sanottiin, että on täysin minun päätettävissä annanko näiden isovanhempien tavata Viljaa. Kunnes eräässä palaverissa sosiaalityöntekijöille kävi ilmi, että Viljan isällä on myös vanhempi tytär ja siskopuolella on oikeus tavata Viljaa. Pyysin, että odottaisimme hetken, jotta tämä siskopuoli tulee täysi-ikäiseksi. Aikuisena hän pystyisi itse hoitamaan tapaamiset Viljan kanssa. Isän vanhempia ei tarvitsisi sotkea enää meidän elämään. Näin tehtiin, mutta pian sosiaalitoimi antoi kuitenkin näille isovanhemmillekin tapaamisoikeuden. Nämä tapaamiset järjestettiin minulta salaa. Kuulin tästä ja silloin maailmani romahti. En vaan voinut sallia Viljan isän enää kummittelevan elämässämme näiden isovanhempien kautta. He pitivät aina poikansa puolia ja tekivät minusta syntipukin.
En enää jaksanut käydä taistelua tyttärestä. Tajusin, ettei se ikinä johtaisi mihinkään. Myöskin Vilja alkoi oireilla ja tuli tapaamisillemme usein itkien. Laitoin pelin poikki. Itkin ja huusin palaverissa, että pitäkää huolta lapsestani, minä en enää jaksa. Olin vuosikausia pärjännyt ja jaksanut hyvin, mutta sinä hetkenä annoin itselleni luvan romahtaa. Menin jälleen osastohoitoon ja lääkitystäni lisättiin. Sitten voin taas paremmin, mutta Viljan tapaamiset loppuivat kokonaan. Oli liian ahdistavaa tavata lasta, joka muistutti minua kaikesta kokemastani pahasta. En tietenkään syytä lasta siitä. Ahdistus oli oman pääni sisäistä kamppailua. Keskityin nyt vain olemaan äiti Pihlalle ja annoin Viljan elää omaa elämäänsä.
Joidenkin vuosien kuluttua tilanne rauhoittui ja aloin taas tapaamaan Viljaa harvakseltaan, pari tuntia kerrallaan. Vilja oli siis jo lähes kouluikäinen, kun sosiaalitoimi alkoi edes vähän tukemaan äidin ja tyttären tapaamisia. Heidän ajatuksenaan oli nyt vihdoinkin se, että lapsella on oikeus tavata vanhempiaan. Huostaanoton purusta ei puhuttu enää koskaan mitään, sillä Vilja oli jo entistä enemmän kiintynyt sijaisperheeseen. Sosiaalitoimen palavereja oli enää vain kerran vuodessa, kuten laissa on määrätty. Viime vuosina minua ei ole kutsuttu enää yhteenkään palaveriin mukaan.
Nykyhetki. Vilja täyttää kohta 15 vuotta emmekä ole pitäneet yhteyttä viimeiseen vuoteen. En tiedä hänestä nyt mitään. Viime kesänä vaihdoimme pitkiä viestejä ja niissä Vilja kertoi, ettei oikeastaan halua pitää yhteyttä biologiseen sukuunsa. Häntä ei ole milloinkaan kiinnostanut omat sukujuuret. Tämä riitti minulle, vihelsin taas pelin poikki. Siskoni, isäni ja isovanhempani ovat Viljaan yhteydessä aina silloin tällöin. Minä en enää jaksanut taistella tätä taistelua, jonka voin vain hävitä. Minulla on tytär, jota en saanut koskaan oikeasti tuntea.
Minä tein ison virheen, kun sairastuin. En käyttänyt päihteitä, en ole kaltoinkohdellut ketään. Silti minun piti kokea äidin pahin painajainen. Lapsi piti vain saada minulta pois ja totuttaa toiseen perheeseen. Miksi minulle kävi näin on kysymys, jota toistelen edelleen päivittäin mielessäni. Lohduttaudun sillä, että minulla on nyt Pihla. Huolehdin nuoremmasta lapsestani kuin kuka tahansa äiti, jolla ei ole tällaista sairautta. Olen käynyt pohjalla, enkä ota kaikkea itsestäänselvyytenä. Nyt on kaikki hyvin. En tiedä otanko Viljaan enää yhteyttä.
Tiedän, että tätä on monen vaikeaa täysin ymmärtää, eikä tarvitsekaan. Tähän loppuun haluaisin kirjoittaa jotain kannustavaa. Ehkä jokin ohje kaikille äitiyden kanssa kamppaileville, mutta en osaa. Kiitos, kun sain kertoa tämän tarinan.
-Laura-
