En tiedä miten tätä kirjoittaa ku pelkkä ajatus satuttaa näitä miettiessä. Miltä se tuntuu vai saako tuntea? Äitinä mietin että ymmärtääkö pieni ihme että miten tässä käy ja minkälaisia ajatuksia tämä kaikki herättää ku hän ei pahemmin puhu tai halua puhua niistä. Mutta ajan kanssa me ollaan kuitenkin menty eteenpäin, jokainen päivä on erilainen. Koskaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaa.
Isä on hylännyt jo 2 kertaa ja kadonnut lapsen elämästä useita kertoja kuukaudessa. Äitinä mietin että kuinka monta kertaa lapsen pitää kokea tämä ja satuttaa itseään niillä syytöksillä kuinka hän on huono. Itselleni tämä tuntuu nii pahalta ja jopa raskaalta nähdä ku oma lapsi kärsii yhden ihmisen vuoksi.
Joka vuosi haetaan uutta tapaamista ja vuoden päästä hylätää taas, haetaa tapaamista ja hylätää taas. Nyt tuli loppu siihenki. Tässä välissä isä käyttää monet kerrat asioita väärin esim. sen että ku lapsen kanssa ei jakseta olla nii laitetaan hoitoon vieraaseen paikkaan jotta saa itse hengähtää ku on rankkaa olla pe-su joka toinen viikonloppu.
Viimeinen kerta ku näkee isänsä on 8 kk sitten. Kohta vuosi. Hän ei ajattele sitä että miltä tämä kaikki tuntuu toisen puolesta eikä tajua että mitä tämä aiheuttaa lapselle. Onko vaadittu liikaa että isä ois ollut vain viikonlopun lapsen kanssa niiku on sovittu papereissa. Mutta näihän se on ku erityislapsi tarvitsee enemmän aikuisen huomion nii onhan jostain pois.
Äitinä sanon että lapsi on rikkaus oli se terve tai ei mutta samaa lihaa ja verta hän on. Hän on minun lapsi jota rakastan ikuisesti ja tulen rakastamaan. Hän on minun ykkönen<3
Nimimerkki: Onko liikaa vaadittu?
