Lapsettomat ihmiset saattavat läikyttää kahvinsa, kun kaksivuotias yhtäkkiä päästää hyytävän naurun naama irveessä. Vieras saattaa luulla, että lapsi sai jonkunlaisen kohtauksen ja kaipaa ehkä lääketieteellistä apua, kunnes vanhempi selittää, että kyseessä on lapsen normaali nauru. Kuulostaako tutulta?
Tämä on yksi niistä asioista, jotka eivät välttämättä koskaan tule vanhempien mieleen, ennen kuin niistä joku ulkopuolinen mainitsee. Eräs lapseton ystäväni kertoi minulle kerran, että hän oli shokissa, kun ensimmäistä kertaa kävi kyläilemässä tuttavaperheen luona. Kaikki sujui hyvin aluksi, nautittiin yhdessä kahvia ja pullaa ja vaihdettiin kuulumisia, juteltiin lastenkin kanssa. Kunnes sitten lapseton tuttavani sanoi jotain hassua perheen parivuotiaalle, joka reagoi tavalla, jota ystäväni kuvaili “paholaismaiseksi nauruksi”. Kuulostaako kenties tutulta?
Tuttavani ei kohteliaisuuttaan maininnut asiasta mitään, vaan jatkoi normaalisti jutustelua, mielessään kuitenkin kummastellen, mistä ihmeestä lapsi oli moisen naurutavan oppinut ja mikseivät vanhemmat tuntuneet reagoivat mitenkään, vaikka näytti irvistyksen perusteella, että lapsi olisi naurun lisäksi tukehtumassa pullaansa. Kunnes illan edetessä ystäväni kuuli “paholaismaisen naurun” uudestaan, eikä tällä kertaa lapsen suusta vaan televisiosta. Lapsi oli jossain vaiheessa pyytänyt vanhempiaan laittamaan Pipsa Possun pyörimään, ehkä jotta aikuiset voisivat hetken jutella keskenään.
Ystäväni kuvaili humoristisin sanankääntein, kuinka hänelle oli syntynyt ahaa-elämys, kun hän oli ensimmäistä kertaa nähnyt possuperheen kellahtavan selälleen ja repeävän röhönauruun. Lapsi nauroi samalla lailla katsoessaan televisiota. Ystävälleni ei jäänyt epäselväksi, mistä nauru oli opittu. Oli varsin hauskaa kuulla hänen kuvailevan tilannetta, kuin olisi kuunnellut parasta stand up-komiikkaa.
Jos ollaan ihan rehellisiä, niin kyllähän Pipsa Possun perheen tapa nauraa on varsin humoristinen, lievästi sanottuna. Heittäydytään yhtäkkiä odottamatta selälleen ja aletaan nauramaan niin paljon kuin keuhkoista lähtee. On hyvä, että lapset eivät sentään matki selälle heittäytymistä. Ainakaan kaikki…
Ystäväni tarina sai minut ajattelemaan, mitä kaikkea lapset nappaavat lastenohjelmista. Pipsa Possun ja vastaavien ohjelmien perusviesti on ihanan lämminhenkinen. Kaikille tulee olla ystävällinen, pitää sanoa “kyllä kiitos”, jos haluaa jotain ja “ei kiitos”, jos ei halua jotain. Välillä kuulee lapsen puheesta aika selvästi, mitä sarjoja hän mieluiten katselee. Hellyyttävän pikkuvanha kirjakielimäinen puhetapa kaksi-kolmevuotiaalla ei tunnu yhtään oudolta, jos ja kun tietää mitä ohjelmia hän on katsonut.
Jos palautat itsesi hetkeksi aikaan, jossa sinulla ei vielä ollut lapsia ja seurasit muiden lapsia sivusta, tuntuiko sinustakin välillä hassulta jotkut tavat, joilla lapset puhuivat, nauroivat tai muuten kommunikoivat ja joille nyt on löytynyt selitys sen myötä, kun lapsiperheen arjen salat ovat paljastuneet oman kokemuksen myötä? Nauretaanko teilläkin kuin Pipsa Possu?
