Millainen on “normaali” vanhempi? Onko sellaista edes olemassa? Jokainen on vanhempi omalla tavallaan.
Nykyään kirjoitetaan paljon siitä, millaista on olla erilainen äiti tai isä. Monissa medioissa on haastatteluja, joissa kuvaillaan, miten elämä erilaisena vanhempana sujuu. Välillä näitä juttuja lukiessa alkaa miettiä, mikä lopulta on normaalia.
Jos kadulta valikoidaan kymmenen ihmistä sen perusteella, onko heillä pieniä lapsia ja aletaan tarkastelemaan heitä yksityiskohtaisemmin, voisiko lopputulos ”yllättäen” olla, että otoksessa on kymmenen täysin erilaista ihmistä? Vaikka kahdella eri ihmisellä on sama ammatti, he eivät luultavasti ole muutoin läheskään toistensa kaltaisia. Toinen saattaa esimerkiksi olla äkkipikainen siinä missä toinen on kärsivällinen. Toisella saattaa olla ongelma alkoholinkäytön kanssa, kun taas toinen saattaa olla absolutisti. Toinen saattaa kärsiä masennuksesta, toinen kroonisesta suolistosairaudesta.
Näillä meriiteillä ei luultavasti ylitetä “erilainen vanhempi” -haastatteluun pääsyn rimaa. Ei siltikään, vaikka masennus on todella vakava sairaus, joka saattaa invalidisoida ihmisen täysin. Sama pätee vakavaan suolistosairauteen, sellaisen kanssa elävä vanhempi saattaa olla huomattavan suuren paineen ja stressin alla arjessa sairautensa takia. Kumpikaan tällainen vanhempi ei kuitenkaan yleensä kelpaa “erilaiseksi vanhemmaksi”. Kenties siksi, että masennus on lopultakin varsin tavallista nyky-Suomessa. Suolistosairaudetkaan eivät lopulta ole hirveän epätavallisia. Lisäksi kumpikaan näistä sairauksista ei näy päällepäin.
Erilainen vanhempi -haastatteluun kelpuutetaan mieluusti vanhempia, joilla on jokin näkyvä fyysinen vamma, joka rajoittaa vaikkapa toimintaa arjessa, tai sitten henkisiin kykyihin vaikuttava vamma, erimerkiksi jonkintyyppinen aivovamma, jonka henkilö on saanut syntyessään tai onnettomuudessa. Toisin sanoen erilainen vanhempi on henkilö, joka jollakin tavalla säväyttää muita.
Esimerkiksi pyörätuolissa oleva vanhempi saattaa kyetä huolehtimaan lapsestaan huomattavasti paremmin kuin vaikkapa vaikeasti masentunut vanhempi. Moni pyörätuolissa oleva vanhempi saattaa myös kokea itsensä ja elämänsä huomattavasti onnellisemmaksi kuin esimerkiksi masentunut tai suolistosairauden kipujen kanssa kärvistelevä vanhempi.
En kritisoi termiä “erilainen vanhempi” sinänsä. Ymmärrän kyllä, mitä termillä haetaan takaa. Mutta on hyvä välillä havahtua siihen, että termit voivat johtaa ajatteluamme tiettyyn suuntaan. “Erilainen” assosioidaan helposti jollakin lailla heikommaksi tai epäedullisemmaksi kuin “tavallinen”, vaikka tietenkään näin asia ei ole. Jokainen meistä on omanlaisemme. Ehkä olisi parempi olla ohjaamatta ajatuksia liikaa siihen suuntaan, että erilaisuuden voimakas alleviivaaminen on itsessään hyvä asia ja sen sijaan pyrkiä ohjaamaan ajatuksia siihen suuntaan, että jokainen voi olla omanlaisensa. Että ei olisi “erilaisia” ja “tavallisia” vanhempia, vaan ehkä kuitenkin vain … vanhempia?
Mitä mieltä sinä olet?
