Esiteini ilmoittaa topakasti, että haluaa nelivarvaskilpikonnan. Piste. Hänellä on päässään vahva visio siitä, kuinka hänen on saatava sellainen. Ne ovat hänen mielestään niin hauskoja ja hän kyllä hoitaisi sen sekä maksaisi hankkimiskustannukset viikkorahoistaan.
Lapsi alkaa laskea ääneen viikkorahojaan ja vanhempi jatkaa tiskivuoren kimpussa, mutta samaan aikaan päässä raksuttaa vimmatusti: Mitä sanoa pitkästä aikaa iloiselta ja innokkaalta vaikuttavalle lapselle? Miten raaskia tuottaa lapselle iso pettymys, että meidän pieneen kolmioon ei mahdu nelivarvaskilpikonnaa eikä rahat riittäisi sen hoitamiseen?
Vanhempien tehtävä on päättää isoista asioista, joihin lapsen harkintakyky eikä kyky hahmottaa kaikkea siihen liittyviä puolia, vielä riitä. Tällainen on esimerkiksi juurikin lemmikin hankkiminen. Vastuu lemmikistä on viime kädessä vanhempien, vaikka lapsi kuinka lupaisi pitää siitä huolta. Toisaalta se opettaisi myös lapselle vastuunkantamista.
Vanhemmat päättävät myös siitä, mihin rahat käytetään. Lemmikin hankkiminen tarvikkeineen, mutta myös ylläpito maksaa. Eläinlääkärikuluihinkin täytyy varautua, jos niitä sattuu tulemaan.
Ole kuitenkin lasta kohtaan reilu: kuuntele hänen toiveensa, neuvottele ensin ja perustele sitten kieltosi. Kiellä vain, jos on pakko!
Lapsi oppii vastauksesi avulla vuorovaikutuksesta, toisen kunnioittamisesta ja kompromissien tekemisestä, kerrotaan Raising children- sivuston artikkelissa.
Otetaanpa käsittelyyn otsikon tositarina ja esimerkki siitä, että lapsi (esiteini) haluaa itselleen lemmikiksi nelivarvaskilpikonnan. Hänellä on asperger-piirteitä, mutta ei vielä diagnoosia, koska tutkimukset ovat kesken. Hän on yksinäinen eikä hänellä ole kavereita. Isoveli on yltiösosiaalinen ja aina menossa kavereidensa kanssa. Perheen äiti kärsii invalidisoivan kovasta kroonisesta kivusta, eikä siksi voi esimerkiksi potkia pojan kanssa jalkapalloa. Poika rakastaa jalkapalloilua ja kaipaisi kovasti äitiään ulos kanssaan.
Perheellä on pieni asunto ja taloudellisesti tiukkaa. Sinne ei sovi nelivarvaskilpikonna eikä perheellä ole siihen ja sen ylläpitoon varaa. Äiti ei myöskään jaksaisi ottaa vastuuta eksoottisesta lemmikistä.
Äidillä ei ole kuitenkaan sydäntä sanoa lapselle heti, että ”ei käy”. Niinpä hän päättää aloittaa neuvottelut poikansa kanssa. He etsivät yhdessä tietoa netistä, mitä nelivarvaskilpikonnan hankkiminen kustantaisi ja hoito pitäisi sisällään. He kirjaavat kaiken paperille muistiin.
Pian he tulevat kohtaan, missä kerrotaan nelivarvaskilpikonnan vaipuvan talvella horrokseen, jonka ajaksi se pitäisi viileään paikkaan, kuten jääkaappiin.
Siinä vaiheessa poika menee hiljaiseksi ja katse jähmettyy: hän kertoo, ettei haluakaan kilpikonnaa. Häntä kauhistuttaa ajatus kilpikonnasta jääkaapissa kuolleen näköisenä.
Äiti antaa pojan surulle ja pettymykselle tilaa, mutta on mielessään helpottunut siitä, että vaikea tilanne ratkesi. Hän kysyy pojalta, että liittyikö toive omasta kilpikonnasta yksinäisyyteen. Poika vastaa kyllä. Äiti lohduttaa, että on muitakin keinoja helpottaa pojan yksinäisyyttä. Hän ehdottaa niistä muutaman ja he ryhtyvät heti tuumasta toimeen!
Onko sinulla tapana antaa lapselle kieltävä vastaus heti ensimmäisenä isoissa asioissa? Vai kuunteletko todella, mitä lapsellasi on sanottavana?
