Meillä äideillä on sellainen ihmeellinen tapa saada luotua syitä syyllisyyden tunteelle kuin tyhjästä. Varmaan jokaisen äidin mieleen asennetaan synnytyksen yhteydessä mielikuva täydellisestä superäidistä, joka on aina iloinen ja asuu siistissä kauniissa kodissa. Jos jokin kehtaa särkeä tuota illuusiota, siitä aloitetaan ahdistava ja hiertävä matka itsesyyllistämisen synkkiin luolastoihin.
Täti sieppasi lapsen luokseen yökylään. Työkiire on etäännyttänyt vastikään aikuistuneen tädin siskojen lapsista, niinpä laatuaika vanhemman vaihtoehdon kanssa houkutteli. Luvassa oli hauska herkkujen täyteinen visiitti elokuvan, pelailun ja pulkkamäen parissa.
Aivan ihana ajatus tädiltä. Äiti oli tästä lähes yhtä innoissaan kuin lapsikin. Viikon mittaan täti hioi äidin kanssa ruoat ja tekemiset, jotta vierailu sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Poikaa vähän jännitti, mutta sillä sellaisella hyvällä tavalla, vähän kuin jouluna. Yökylä oli ensimmäinen tämän tädin luona.
Yökyläpäivänä, tai kenties jo edeltävänä iltana, se kuitenkin jysähti viimein äidin tajuntaan. Poika menisi yökylään jonnekin muualle, eli vähän kuin hoitoon toisen luokse. Pois kotoa, vaikka äidillä ei ollut mitään syytä viedä lasta yövierailulle. Eihän äidit tee sellaista. Jos lapsi pitää viedä yökylään jollekin, on äidillä oltava vähintään neljät häät, kolmet tupaantuliaiset ja kahdet polttarit.
Kun lapsi asuu vanhempiensa kanssa vuoroviikoin, on omat menot oppinut sovittamaan enimmäkseen noille vapaille viikoille. Äitiviikko on pyhitetty lapselle. Niillä viikoilla pitää panostaa pyhästi yhdessä oloon, kun ei sitten taas seuraavalla viikolla nähdä niin paljon.
Niin, tämä on se kultakirjailtu olettama. Painostava mielikuva kaikesta yksin selviävästä huippuäidistä, joka uhraa itsensä täysin lapsen hyvinvoinnin edelle on integroitu vielä näilläkin vuosiluvuilla lähes jokaisen äidin harhaisiin kuvitelmiin. “Kun lapset on kerran tehty, ne täytyy myös hoitaa”. Äiti ei saa olla väsynyt.
Syyllisyyden paino asettuu saman tien äidin rintalastaan, kun ajatteleekin joutuvansa “vaivaamaan” muita hänen lapsensa hoidolla. Työtehtävällä, joka niin selkeästi on hänen omakseen kirjattu. Vaikka syyllisyyttä onnistuukin hetkellisesti hämäämään, se palaa aina ohimennen kiristämään puristustaan kuin varmistaakseen, ettei äiti pääse unohtamaan tämän hetken olevan varastettu.
Todellisuudessa se arki on aivan samanlaista suorittamista pojan kanssa kuin ilman. Enemmän vain ruoanlaittoa, tiskiä ja pyykkiä kuin yksin ollessa. Sama kultareunainen pilvi painostaa aivan yhtälailla myös niitä viikkoja kun poika on isällä. Vapaa viikoilla arjen on täytyttävä kaikesta ihmeellisestä ja jännittävästä, mitä ei lapsen kanssa voisi tehdä.
Lapsen isäviikoilla on panostettava täysillä oman itsensä kehittämiseen, harrastamiseen ja ystävien kanssa kahvitteluun. On opiskeltava ahkerasti ja luotava uraa. Siinä se viikko kuitenkin kuin ihmeen kaupalla hurahtaa ylitöissä, illat sipsipussin kanssa sylitysten sohvalla. Ainoa hurjan villi asia, mitä ei lapsen kanssa voi tehdä on CSI Miami ja Criminal Minds äänet päällä televisiossa, jos siis jaksaa valvoa sinne asti.
Kylläpä saikin tädin hyvää tarkoittava teko aivan järjettömän henkisen painevyöryn aikaiseksi. Ihan sisarusrakkaudesta on tämäkin tempaus hänelle kostettava, jahka joutaa omaa jälkikasvua tuottamaan.
Lapsen tiputettuaan tädin pihaan äiti oivalsi unohtaneensa hankkia itselleen ruoan sille illalle. Niinpä äiti ajoi kauppaan, osti sekä karkit että sipsit valinnan vaikeuksissaan. Valitsi elokuvan ihan itse, niin vanhan kuin löysi ja niin tyttömäisen hömpän pömpän kuin kuvitella saattoi. Ikärajaa kohti äiti ei edes vilkaissut.
Yökylä meni tietysti aivan loistavasti, lapsi ja täti nauttivat. Äidinkin on salaa, aivan hiljaisella äänellä myönnettävä, että rauha ja hiljaisuus tulivat tarpeeseen. Äitihän ei koskaan päästä väsykiukkua valloilleen, mutta parina edeltävänä iltana kuitenkin kotoa tavattiin riehumasta tiskikoneen ympäristössä joku aivan äidin näköinen kiukkumonsteri.
Sai äiti sentään kynnet lakattua ja aamulla jumpan tehtyä. Itsensä huoltamista on niin monen mallista. Juuri tähän viikonloppuun, hömppäleffa ja hidas lauantaiaamu olivat juuri sitä supertärkeää tekemistä, mitä ei voisi lapsen kanssa tehdä. Kaipa äidin on vain pienin askelin opeteltava hyväksymään tällaiset ihmeelliset hyvät teot ja suotava itselleen vapaa ilta silloin tällöin.
Millaisista asioista teillä herää syyllisyyden tunne?
Lue myös:
