Lapseni ovat olleet minulle aina kaikki kaikessa ja arvojärjestyksessäni ehdottomia ykkösiä. Olen halunnut aina vain heidän parastaan. Myös silloinkin, kun se on sattunut minuun. Niin kävi tultuani etä-äidiksi. Se oli elämäni vaikein päätös, jossa yritin laittaa omat tunteet syrjään ja ajatella lasten parasta.
Minulla on kaksi lasta, jotka ovat nyt nuoria aikuisia miehiä. Sain noin 20 vuotta sitten tapaturman yhteydessä lantiooni kivuliaan ja invalidisoivan kovan hermovaurion. Se varjosti äitiyttäni kaikki poikien lapsuusvuodet ja varjostaa edelleen. En saanut asianmukaista hoitoa, eikä kipujani otettu nuorena äitinä tosissaan, joten tilanne paheni vuosi vuodelta. Minua pompoteltiin poliklinikalta toiselle, eikä kukaan halunnut ottaa vastuuta tilanteestani. Koin jääneeni heitteille!
Minulle puhkesi ilman kunnollista kivunhoitoa vakava masennus. Jouduin noin pari kertaa vuodessa psykiatriselle osastolle ”lataamaan akkuja”. Oikea paikkani olisi ollut kivunhoidossa yliopistollisessa sairaalassa, mutta sitä ei suostuttu minulle järjestämään.
Vointini takia, olisin antanut pojat heidän isänsä luokse asumaan jo aikaisemmin, mutta halusin kasvattaa heidät ensin luonani mahdollisimman isoiksi. Syynä siihen oli, että poikien isä oli kiireinen yrittäjä, joka oli paljon poissa kotoa. Hänen naisystävänsä hoiti heidän yhteisiä pieniä lapsia ja kotia. Naisystävä ei halunnut poikiani heille asumaan eikä edes sairaalajaksojeni ajaksi. Näennäisesti hän kyllä hoiti poikia eli tarjosi ruokaa ja pesi pyykit, mutta ulkopuolisetkin olivat huomanneet hänen olevan poikia kohtaan täysin kylmä.
Kuinka ja miksi minusta tuli etä-äiti?
Lopulta sairaustilanteeni ja poikien hyppyyttäminen hoitopaikasta toiseen (usein äkillisestikin), tuntui kestämättömältä ja halusin tilanteeseen paremman ratkaisun poikien takia. Heidän isänsä oli halukas ottamaan pojat luokseen asumaan ja lupasi, ettei äitipuoli olisi ongelma. Pojat olivat jo teini- ja esiteini-ikäisiä, joten uskoin heidän vihdoin pärjäävän yrittäjäisänsä luona, joka oli luvannut vähentää myös töitään.
Lopulta punnittuamme asioita monelta eri kantilta ja keskusteltuamme myös poikien kanssa, tein elämäni raskaimman päätöksen ja annoin lapset isänsä luokse asumaan. Halusin, ettei lasten nuoruutta varjostaisi äidin kipu ja sitä seurannut työkyvyttömyys ja köyhyys. Uskoin heidän olevan helpompi keskittyä itseensä, mikäli he eivät näkisi koko ajan minua kivuissa. Isänsä luona he saivat myös omat huoneet.
Itse muutin toiselle paikkakunnalle, lähelle lapsuuden perhettäni, pieneen rivitalon päätyasuntoon. Poikien lähellä minulla ei olisi ollut sellaiseen varaa, vaan olisin joutunut muuttamaan inhoamaani kerrostaloyksiöön.
Halusin myös saada parempaa kivunhoitoa, joten ainoa vaihtoehto oli vaihtaa sairaanhoitopiiriä. Uudella kipoliklinikalla kipuni otettiin heti vakavasti ja he kokeilivat kaikki jäljellä olevat kivunhoitokeinot. Ikävä kyllä tulokset eivät olleet juurikaan sen parempia ja minun ei auttanut, kuin hyväksyä tilanne. Pääasia oli kuitenkin, että kaikki keinot oli kokeiltu.
Miltä tuntui olla etä-äiti?
Etä-äitiys tuntui vaikealta. Se on yhteiskunnassamme edelleen tabu. Etä-äideissä ajatellaan automaattisesti olevan jotain vikaa ja heidän kuvitellaan hylänneen lapsensa. Samaan aikaan etä-isejä pidetään täysin normaalina ajatuksena.
Pahinta oli kuitenkin ulkopuolisuuden tunne ja jatkuva raastavan kova ikävä poikia kohtaan. Ikävöiminen pahentui puheluiden jälkeen, vaikka samaan aikaan se toisaalta helpotti oloa. Poikien käytyä viikonlopun vietossa luonani, itkin joka ikinen kerta heidän lähdettyään. Koti tuntui aivan liian hiljaiselta ja ikävä oli kouriintuntuvaa. Onneksi koiran paijaaminen lievitti tuskaa.
Ne tilanteet olivat vaikeimmat, kun pojilla oli jokin hätä, enkä voinut olla heidän luonaan. Silloin ikävä, suru etä-äidiksi joutumisesta ja ulkopuolisuuden tunteet, tuntuivat pahimmillaan.
Pojista on kuitenkin kasvanut upeita ja menestyneitä nuoria miehiä, joista voimme olla äärimmäisen ylpeitä. He ovat esimerkkimme mukaan kulkeneet rohkeasti kohti erilaisia omia polkujaan ja unelmiaan.
