Tämä on tositarina siitä, kun elämäni suurin unelma kaatui kaikkien niiden muidenkin monien unelmien ja haaveiden lisäksi, joista olin jo joutunut sairauteni takia luopumaan! Unelma kolmannesta lapsesta ja tasapainoisesta uusioperheestä ja parisuhteesta elämäni rakkauden kanssa, sekä hyvästä hoidosta sairauteeni, olivat mennyttä. Koko elämäni musertui kerralla ja jaksoin elää enää vain lasteni takia!
Erään terveydenhuollon palaverin jälkeen (jolloin en saanut taaskaan apua selkäkipuuni), aloitimme silloisen mieheni kanssa väistämättömän keskustelun suurimmasta unelmastamme ja siitä, olisiko se enää mahdollista saavuttaa. Totesimme hyvin pian yhdessä tuumin, että kroppani ei tulisi kestämään enää raskautta. Toisekseen vaikka kestäisikin, emme voisi ottaa riskiä, että kiputilanteeni pahenisi enkä jaksaisi olla hyvä äiti kaikille lapsillemme.
En halunnut miesystäväni hautaavan suurinta unelmaansa biologisesta lapsesta minun sairauteni takia, joten vaadin häntä lähtemään, vaikka minuun sattui aivan helvetin kovasti. Niinpä hän parin päivän päästä pakkasi surullisena tavaransa ja lähti.
Unelman hautaaminen kolmannesta lapsesta (jonka kuvittelin mielessäni tytöksi) sattui ja lujaa! Samaan aikaan kolme ystävääni saivat lapset uusien miesystäviensä kanssa. Heillä oli jo ennestään lapsia, mutta heidän kumppaneille lapset olivat ensimmäiset. Heidän perheonnensa hehkuttaminen ei auttanut suruuni, vaan pahensi sitä entisestään. Miksi minulle ei suotu perheonnea elämäni rakkauden kanssa?
Eräs ilta kirjoitin kirjeen syntymättömälle tyttölapselle, jota en koskaan saanut ja saisi. Ostin myös muistoksi, saavuttamattomasta unelmasta, lastenhuoneen seinälle tarkoitetun sydäntaulun. Ihan hullua, mutta se oli minun tapani surra asiaa.
Psyykkeeni ei kuitenkaan kestänyt tuota kaikkea: unelman tuhoutumista kolmannesta lapsesta elämäni rakkauden kanssa sekä terveydenhuollon heitteillejättöä kovan kivun kanssa.
Niinpä romahdin eräs ilta yksinollessani niin pahoin, että harkintakykyni petti totaalisesti. Kun kävelin unilääketokkurassa lääkedosettini ohi, aloin itsellenikin yllättäen napsimaan dosetista ylimääräisiä lääkkeitä. Tarkoitukseni ei ollut yrittää tappaa itseäni, vaan halusin kivun ja ahdistuksen loppuvan edes hetkeksi! En kyennyt sillä hetkellä ajattelemaan järkevästi enkä muistamaan, että minulla on kaksi lasta käymässä isänsä luona, jotka tarvitsevat minua vielä vuosiksi. Olin aivan sekaisin.
Yhtäkkiä kuitenkin joku järjen hiven sai minut kiinni ja tajusin, mitä olin tehnyt. Soitin heti itselleni ambulanssin. Minut vietiin sairaalaan seurantaan. Vatsahuuhtelua ei onneksi tarvittu, koska en ollut ottanut ylimääräisiä lääkkeitä niin paljoa.
Aamulla minulle järjestettiin psykiatrin arvio ja siirto psykiatriselle osastolle. Siitä alkoi pitkä ja hidas kuntoutuminen. Halusin mahdollisimman pian hyvään kuntoon ja takaisin kotiin lasteni kanssa, joten olin erittäin motivoitunut saamaan hoitoa ja apua.
Minulle järjestettiin kotiin enemmän arjen apua ja apua lasten hoidossa, koska pojat eivät voineet muuttaa kiireisen yrittäjäisän luokse. Lisäksi hänellä oli pieniä lapsia uuden naisystävänsä kanssa, joka ei voinut sietää minua eikä tykännyt, kun lapseni kävivät heillä vointini ja tarpeen mukaan.
Vuodet vierii ja elämä voittaa!
Vuodet vieri ja fyysinen toimintakykyni ja kiputilanteeni jatkoi huononemistaan. En ollut saanut edelleenkään hyvää kivunhoitoa. Niinpä päätin vaihtaa hoitoni kauas toiseen kaupunkiin.
Uudella kipoliklinikalla tilanteeni otettiin tosissaan ja siellä kokeiltiin kaikki jäljellä olevat hoitokeinot. Ikävä kyllä minua ei voitu auttaa sen paremmin, koska kiputilanteeni oli äärimmäisen haasteellinen ja harvinainen. Olin kuitenkin helpottunut, että kaikki keinot oli edes kokeiltu!
Päätin hyväksyä sen, mille en voinut mitään ja yrittää nauttia elämästä kivusta huolimatta. Aloin toteuttamaan muita unelmiani, kuten hankin koiran ja lähdin kirjoituskurssille. Pojista kasvoi olosuhteista huolimatta upeita nuoria miehiä, joista olin äärimmäisen ylpeä. Olin kiitollinen heistä ja siitä, ettei minulla ollut pientä lasta, josta en voisi huolehtia. Parantuminen masennuksesta alkoi pikkuhiljaa.
Edellinen miesystävänikin oli löytänyt uuden naisen ja he olivat saaneet pojan. Olin uutisesta helpottunut ja iloinen. Kaikki se tuska ei ollut lopulta ollut turhaa.
