Oletko koskaan ollut lastasi kohtaan liian kovakourainen tai käyttänyt suutuksissaan fyysistä väkivaltaa? Minä olen ja häpeän sekä kadun sitä. Kerron kuitenkin tarinani, jotta tästä tabusta voitaisiin puhua enemmän ja, jos sillä voitaisiin ennaltaehkäistä tällaisia tapauksia.
Olin tapahtuma-aikaan synnyttänyt juuri toisen lapseni. Kärsin tälläkin kertaa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Pojilla oli ikäeroa 2,5 vuotta.
Raskausaika oli ollut äärimmäisen rankka: pahoinvointia ja oksentelua kesti puoli vuotta ja väsymystä koko raskausajan. Rakensimme samaan aikaan taloa eli poikien isä teki töitä yrittäjänä ja oli loput ajasta rakennuksella kirvesmiehen apuna. Hän kävi myös paljon työmatkoilla.
Lisäksi hän kaikesta huolimatta halusi pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan, joten hän harrasti ja urheili. Minulle jäi kaikki päävastuu lasten kasvatuksesta ja kodinhoidosta. Sain jonkun verran lastenhoitoapua, mutta en riittävästi. Vanhempani nimittäin asuivat pitkän matkan päässä. En todellakaan voinut pitää huolta jaksamisestani millään tavalla.
Tapahtumayönä vauva oli valvottanut normaalia enemmän. Olin kahvinkeittoon noustuani jo valmiiksi totaalisen uupunut, vaikka päivä oli vasta edessä päin. Hoidin kuitenkin normaalisti aamurutiinit ja sen jälkeen ulkoilimme.
Sekään ei minua piristänyt, vaan väsyin entisestään. Asiaa ei auttanut keskustelu naapurin supertehokkaan äidin kanssa, jolla oli neljä lasta sekä muidenkin lapsia hoidettavanaan. Kuvittelin voivani avautua hänelle tilanteestani, mutta kun hän kehui, kuinka oli tehnyt yhtä sun toista jo sinä aamuna, niin päätin olla hiljaa.
Ulkoilun jälkeen koitti päiväuniaika (tai olisi pitänyt koittaa). Vauva kyllä nukahti, mutta esikoinen huusi kurkku suorana, että haluaa pois häkkisängystä. Minä vain rukoilin mielessäni, että saisin hänet rauhoittumaan ja nukkumaan. Olin täysin uupunut, masentunut ja hermoromahduksen partaalla.
Päässäni napsahti
Esikoinen ei kuitenkaan lopettanut huutoaan, vaan kiljui haluavansa pois sängystä. Silloin päässäni napsahti: otin häntä kiinni hartioista ja ravistelin. Lopuksi tönäisin hänet selälleen.
Kun tajusin, mitä olin tehnyt, niin purskahdin itkuun. Esikoinenkin itki, mutta en heti kyennyt häntä lohduttamaan. Lopulta kuitenkin kasasin itseni, nostin hänet pois sängystään ja rutistin lujasti. Pyytelin kovasti anteeksi ja nyyhkytin, vaikka ei poika puhettani ymmärtänyt. Häntä kuitenkin helpotti, että oli päässyt syliini ja paijasin häntä.
Kokemus jäi kuitenkin kalvamaan mieltäni loppuiäksi. Tiedän toimineeni väärin, mutta ymmärrän siihen johtaneet syyt. Toivon, että kenenkään perheenäidin-tai isän ei tarvitsisi joutua niin tiukoille, kuin minä jouduin tuolloin. Kannustankin etenkin äitejä pitämään huolta omasta hyvinvoinnistaan synnytyksen jälkeen ja pikkulapsiarjen keskellä. Jos apua ei ole muutoin saatavilla, niin kannattaa kääntyä ammattilaisten puoleen.
